Mä oon taas hieman jäljessä, mutta halusin ehdottomasti sanoa muutaman sanan otsikon aiheesta. Tällä hetkellä on edelleen kova fitness buumi meneillään ja siihen liittyviä asioita pyöritellään suuntaan ja toiseen.
Ensimmäiseksi haluan muistuttaa että mikään kilpa urheilu ei ole terveellistä. Kilpa urheilussa kehoa ja ennen kaikkea mieltä viedään äärimmilleen.
Tästä siis seuraa se että fitness lajina etenkin bikini fitness on lajina sellainen johon on jostain syystä helppo lähteä mukaan, kun ei nähdään mitä se oikeasti vaati. Pelkästään se ei riittää että on hyvät geenit ja lajin edellyttävä rakenne. Vaikkei siinä haetaan sen suurempia lihaksia (kuten esim jo bodyfitnekssen puolella) ja päällepäin saattaa luulla ettei siihen tarvi sen koommin olla edes treeni tausta. Vaan vaati se kilpailu paljon muutakin. Henkistä kanttia ja kykyä suunnitella ja järjestellä arjen niin että se tulee harjoittelua, muttei ole muulta perheen jäseniltä pois.
Tässä tullaankin siihen, mitä otsikossa on ollut. En lainkaan allekirjoita väitettä ettei fitness olisi sopiva harrastus äiti-ihmiselle. Tässä vaiheessa haluan korosta, etten ole vielä vetänyt kisakautta äitin roolissa. Mutta minulla on muutama erittäin hyvä esimerkki siitä että se onnistuu hyvin. Hattun nosto paikka tosin jo tässä kohta on!
Toki se vaati sitä suunnittelua vieläkin enemmän, mutta se on täysin mahdollista. Se että joku kokee, että lajin harrastus, on aina huono asia perheen kannalta, on minusta väärä ajatus. Jos ei aiemmin ole harrastanut urheilua ja sitten heittäydy korvia myöten fitneksen viemään, näin voi toki alkaa tuntua. Mutta jos homma ja etenkin (kisaaminen sekä tieto mitä se vaati on tuttua) niin en usko että laji syö perhettä.
Nyt tietenkin pitää muista että tottakai muutama kk ennen kisa, kun urheilija alkaa keskittyä jo toden teolla varsinaiseen kilpailutilanteseen, vie se ajallisesti aikaa sekä energia palon. Se on kuitenki pieni ajanjakso ja jos ei silloin pysty suorittautumaam normaalista elämästä, kannatta puntaroida uudelleen elämän prioriteetit.
Kumppanin tuki on toinen. Esimerkiksi sellainen tilanne että nainen hurahtaa fitneksen ja vuoden sisällä lähtee kisamaan, jolloin mies ei edes tunne koko lajia eikä tiedä siitä mitään...siinä onkin jo huonot lähtökohdat ja huonot kokemukset kolkuttaa ovella. Etenkin jos perheessä on lapsia.
Eka kisadieetti vaati kaikesta eniten tukea ulkopuolelta, silloin tulee ehkä kaikesta eniten oivalluksia ja ahaa elämyksiä. Muistan että itse koin sen hyvin henkisenä. Vaikka olen urheillut ja kisannut muissakin lajeissa, niin silti tuo oli ainutlaatuista. Silloin sain paljon tukea, jota en edes osannut silloin arvostaa tarpeekseni. Kiitos siis niille ketkä oli silloin mukana.
Mutta pointtina siis on se, ettei äitiys ole este olla kilpa-urheilija. Äitejä löyty monesta muustakin lajista, niin miksi tämä olisi erilainen?
Lopuksi hyvä artikkeli aiheesta. Hyvä asia on mielestäni tässä viimeisessä osassa. "Kaikki perheet ovat erilaisia eikä äitiyden ja huippu-urheilun yhdistäminen ole kaikille mahdollista. Palapelin on oltava ehjä ja muutoksiin on sopeuduttava. Tukiverkko ei saa hajota. Petäjä-Sirénin perheessä panostetaan nyt äidin uraan lapsen ehdoilla. Aviomies on sitoutunut projektiin. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, nähdään Riossa pikku Isla juhlimassa äidin ja huippu-urheilijan olympiamitalia."
http://yle.fi/urheilu/aiti_ja_huippu-urheilija__mahdoton_yhtalo_vai_toimiva_kombinaatio/7339917
Ja vielä pienenä lisäyksenä. Oma äitini sekä isänikin olivat urheilijoita ja viikonloput monesti meni kisareissuissa. Nukuttiin teltoissa, koulujen liikunta saleissa, mökeissä ym. Minusta se oli hienoa! Näin aikuisena olen iloinen että oli näin. Opin liikkuva elämäntapa ja näin myös muuta kuin betoniseiniä (lapsuus asuin suurkaupungissa Pietarissa) Näin myös paljon urheilua harrastavia liikunnallisia ihmisiä ja pidänkin enemmän normaalina kun koko perhe urheilee.
http://www.trainer4you.fi/koulutukset/personal-trainer-koulutus.html
