tiistai 12. maaliskuuta 2013

Ylikunnossa?!

Olitteko ikinä miettineet kun ylikunto ei olekkaan se hyvä kunto enää ollenkaan. Vaikka tuo YLI liite viittaa monesti johonkin parempaan. Ylivertainen, yli-ihminen, ylivoimainen..ym monesti se on jotakin hyvää, ylikunnosta puhuessa ei puhuta mistään hyvästä.

Olen tässä ihmetellyt kun löysin seuraavan raaka-teksti pohjan jonka olin jossakin vaiheessa tammi-helmikuussa. Kielsin sen itseltäni, mutta olin ilmeisesti täysin väsynyt ja turhautunut. Kirjoitin tuskissani tuon alempana tulevan ranskalaisilla kirjoitetun tekstin, mutta en uskaltanut julkaisemaan. Nyt kun pahin on mielestäni ohi uskallan. Olen mielestäni päässyt yli pahemmasta.

Monesa asiassahan tuo on ainakin minun kohdalla juuri noin. Alkuun ei pysty tajuamaan, sitten kuin itse tajua/oivaltaa jonkun asian niin siitä menee jokunen hetki ennen kuin taas asiasta pystyy edes keskustelemaan. Etenkin jos asia on minun mielestä hyvin negatiivinen. Niin tässäkin kävi. Hyväksymisen jälkeen alkaa prosessi jonka aikana teen töitä sen asian käsittelyn eteen, mutta en uskalla sanoa sitä äänen. Minä en kestä kun ne vihaajat tulee osoitamaan mua sormella ja sanomaan: " katsos nyt mitä tää harrastas on sinulle tehnyt" tai "minähän sanin että se on vaarallista kun kidutaa isensä ja treena noin paljon"  Koska asia ei olw noin yksinkertainen kuinka nuo ihmiset sen näkevät. Ei vaan ole. Vaikka en ikinä tätä harastusta ja kisaamista olisi löytänyt olsisin voinut masentunut ja makaa sohvalla päivät pitkät tekemättä mitään kun ei kiinostaa. Arvostelisin vain muita ja murehtisin. No joo, joillekin tää nyt varmaan avaudu ja joillekin ei.

Tämä harrastus on kieltämättä antanut minulle paljon tahtoa ja varmuutta siitä että kun asiasta kuin asiasta selviydytään hinnalla millä hyvänsä. Valitettavasti harrastuksen puolella se tapahtuu yksin. Siviilissä sen voi ja saa jakaa toisen ihmisen kanssa. En ole siihen totunut ja pidän pahan olon sisällä. Olen tottunut ettei sillä miten minä voin ole merkitystä. Minun pitää olla vahva, minun pitää olla haavoittumaton, minun on melkein pakko...mutta pitääkö oikeasti?! Itse henkilökohtaisesti näin joitakin masennuksen oireita jo syksyllä, heti kesälomalta palatessa. Lokakuussa olinkin jo aika pahassa jamassa.

Siitä kertonee seuraava luonnoksiin tallennettuista otettu teksi:

 "Nyt kun kukaan ei meinaa mua uskoa isken muutamat faktat pöytään:

  • Viime kisasta on kuulunut aika lailla tasan 4 kuukautta.
  • painoa kisapainoon on lisää +20 kiloa
  • pinoa mun ns normaalipainon(mikä helvetti se edes on?!) mikä on ollut kisojen välissä on tällä hetkellä myöskin +11 kiloa 
  • neljän kuukauden aikana olen ollut terveenä ja täydessä iskussa ehkä vain parin viikon päivät korkeintaan
  • viime vuoden puolella olin vielä kiinnostunut jostakin ja salitreeni tuntui antavan kehitystä. Trenattuakin tuli suhteellisen säännölisesti.
  • viime vuoden loppu skä tämän vuoden vaihtuessa olen ollut kuumessa, kurkkukivussa, nuhassa, korvatulehduksessa ym melko koko ajan. Pikku kuumetta pukkaa samantien kun ponnistaa pienenkin kovemman fyysisen suorituksen.
  • työ, treeni, koulu motivaatio välillä menee aika lähelle nolla.
  • se että ylipäätänsä saa itseäni liikeelle on työn takana. Onneksi se juuri ei näy niin pahasti ulkopuolelle koska olen muutenkin hyperaktiivinen, eli nyt vaikka siitä otta puolet pois niin ei vielä huomaa. Minä huomaan. Veto, mielenkiinto ja energia on poissa.
  • Mielenkiinto alkaa häviämään jopa sellaiseen asian kuin ruoanlaittoon. 
  • Siivoaminen ja kotihomat tuntuu raskailta.
  • salitreni ei kiinostaa eikä mikään muukaan liikkuminen. Olen saanut viime aikoina vain hunot fiilikset siitä kun huomaa ettei vaan jaksa eikä huvita.
  • Aiemmin en ikinä tiennyt tarkalleen mitä ihmiset tarkoittavat kun puhuvat vitutuksesta, ärtyneisyydestä, masentuneisuudesta, alakulosta---nyt on tullut pikkuhiljaa tutuksi tämäkin. Onneksi olen ihminen joka näkee elämän huonotkin puolet paremmassa valossa kuin ne ovatkaan. Toisaalta se myös hidasti tuon tilanteen jossa olen tajuamiseen ja hyväksymiseen.
  • nestekiertohäiriöt on niin valtavat että joskus mun pään ja kaulan paksuudessa ei ole mitään eroa. Käsissäkin on selulliittia. En edes sano onko reisissaja polvissa... Ulkokuori on aivan romahtanut ja mikä on ikävä, myös sisältäkin en tunne itsensä terveeksi.
  • hikoiluttaa todella kovasti ja hiki myös haisee
  • mielialat vaihtelee ja pelottaa että niiden takia pilaan suhteita läheisiin ihmisiin, koska välilä vaikka haluan tehdä jotakin niin en jaksa mennä sovittuna aikana paikalle ja peruutan tapaamisen viime tingassa
  • olen enemmän ja enemmän alkanut tuntea itseni siltä kuin olisin koko ajan muualla vaikka olen läsnä "
Onni onnettomuudessa on kun minulla on aivan ihanat ihmiset ympärillä edelleen, vaikka olen ylipainoinen ja fitness on minusta kaukana tällä hetkellä. Ja oikeastaan alan jopa tuntemaan juuri ukopuolisen tuen ja hyväksynnän kautta että olen elämäni kunnossa, kunhan vaan saan tietty terveyden kondikseen. Muuten kaikki on kohdillan. Ja parempaan suuntaan olen koko ajan menossa! Erikois kiitos kaikille ihanille nassuille jotka jaksatte olla tukena ja turvana <3>
Tästä tuli nyt päivitys sen takia kun on ollut todella paljon puhessa ja mediassa metabolic damage aiheista tekstia, blogia ja muuta. Tässä vielä aiheeseen liittyviä blogiteksteja:
http://lihastohtori.wordpress.com/2013/02/27/kroppa_puhki_borg/
http://infitnessandinhell.blogspot.fi/2012_10_01_archive.html

5 kommenttia: